maanantai 30. lokakuuta 2017

Täyttääkö Suomi koskaan 200 vuotta?

Suomi 100-juhlavuosi herättää ajatuksia ja tekoja. Suklaalevyistä ja ostoskasseista lähtien tämä näkyy joka puolella. Ja hyvä niin. 100-vuotiasta isänmaata on syytäkin juhlia, näkyvästi, isänmaata arvostaen.

Minun pienen mieleni vetää aina nöyräksi ajatus siitä, miten meitä aiemmat sukupolvet ovat taistelleet ja työskenneleet sen puolesta, mitä meillä nyt on. Oma kieli, oma kulttuuri, oma vapaus. Ainakin periaatteessa.

Kun menemme tästä 100 vuotta eteenpäin, mitä meillä on? Mieti hetki, millaisessa maassa haluat juuri sinun lastesi ja lapsenlapsesi elävän. Minulle se on ollut pitkän aikaa jo selvää. Rakastan tätä maata ja haluan, että myös jälkipolveni 100 vuoden päästä rakastavat tätä näin, kun he juhlivat Suomi 200-juhlavuotta.

Haluan, että heillä on oma kieli. Oma kulttuuri, oma uskonto. Haluan, että suvivirsi soi kevätjuhlissa. Haluan, että he tuntevat olevansa turvassa, sellaisessa turvassa, missä itse tunsin olevani, kun Muhoksella juoksin auringonkukkapelloilla, onnellisena pienenä mukulana. Haluan heille vapauden päättää omista asioistaan, siitä, mihin rahat menevät, kuka niistä päättää. Haluan demokratian toimivan.

Haluan, että siihen mennessä EU on hajonnut pienimmän haitan periaatteella. Ja esimerkiksi täällä voi kylvää kesantopeltoon auringonkukkia ihmisten iloksi. Tiesittekö, että ennen loppukesäisin sai käydä poimimassa vapaasti esimerkiksi auringonkukkia pellolta, jonne joku oli niitä kylvänyt. Kunnes EU päätti, ettei niitä voi kasvattaa vapaasti poimittaviksi, koska jossain päin EU:ta joku ehkä tienaa elantonsa myymällä niitä. En ole koskaan päässyt äänestämään EU-jäsenyydestä. Olen kuitenkin joutunut kärsimään monista EU:n mukanaan tuomista haitoista.

Haluan, että lapsenlapseni voivat ylpeydellä sanoa olevansa suomalaisia, katsoa ympärillensä ja nähdä sen suomalaisen yhteenkuuluvuuden, sen sisun ja tahdonvoiman, mikä meidän pienessä kansassa kytee syvällä.

Haluan rakentaa tätä maata omalta osaltani, omalla vahtivuorollani niin, että siitä tulee lapsilleni parempi kuin se oli silloin kun minä synnyin. Aion tehdä kaikkeni, jotta voin omalta osaltani jättää jälkeeni maan ja kansan, joka voi hyvin, on turvassa ja saa elää tässä maassa.

Aion taistella tämän valtion puolesta. Aion taistella tämän kansan, tämän kielen, tämän kulttuurin puolesta. Suomalaisuudesta en luovu, enkä aio luopua mistään, mikä meistä suomalaisia tekee.

Rakastan tätä maata. Sen luontoa, sen lippua, sen kansaa.


tiistai 22. elokuuta 2017

Meillä on oikeus pelätä

Kirjotin tän tekstin muuten alusta loppuun aika monta kertaa, koska tässä yhteiskunnassa näistä asioista ei vaan jostain syystä saa puhua. Tai toki saa, mutta puhuja helposti leimataan tai tuomitaan.

Turussa tapahtu terrori-isku. Järkyttävä, ensimmäinen laatuaan meidän kotimaassa.

Vaikka Euroopan iskuihin on valitettavasti jo jotenki turtunu, kolahti tää syvälle mun suomalaiseen sieluun. Järkytyin, lopulta vihasin. Vihasin sitä kaikkea, mikä mahdollisti iskun, vihasin sitä itsekästä ihmistä, joka tappoi kaksi viatonta ja vahingoitti kahdeksaa.

Vihaan edelleen. Mulle tää oli isku suomalaisuutta vastaan. Meidän naisia, meidän lapsia. Enkä nyt yhtäkkiä keksi, miten voisin olla vihaamatta.

Enemmän silti pelkään. Vaikkakin oon kuullu, että ei sais antaa pelolle valtaa. Meillä on oikeus pelätä. Oikeus pelätä oman turvallisuuden ja koskemattomuuden puolesta. Oikeus pelätä oman rakkaan kotimaamme puolesta.

Vai onko susta väärin, että kun kävelen kotiin, käyn jatkuvasti mielessä läpi, mitä teen, jos mun kimppuun käydään? Tai että joudun miettimään, olenko mun lempiartistin keikalla turvassa? Ajaako ostosreissulla joku mun yli? Ja siihenhän tässä nimenomaa pyritään, terrorisoidaan henkisesti, viime perjantaina jo konkreettisesti. Kylvetään pelkoa.

Onko tämä se valtio jossa haluat elää? Maa, jossa haluat lapsesi kasvavan? Koti, jossa jokaisen oikeus on olla turvassa?

Viha vei multa voimat, tunsin olevani voimaton. Päätin, että hyödynnän sen poltteen, mikä mulla on ja taistelen kahta lujempaa maani puolesta. Meidän ihmisten, meidän kotimaan. Järkevämmän maahanmuuttopolitiikan ja turvallisemman tulevaisuuden puolesta. Iskuja ei ehkä voi estää, mutta maahanmuuttotulvaa voi rajoittaa ja laittomasti maassaolevia, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, turvallisen maan kautta saapuneita voi aina lähettää takaisin. Täytyy lähettää. Suomen valtiolla on velvollisuus ensisijaisesti turvata suomalaisten elämä.

Vaadin järkevämpää maahanmuuttopolitiikkaa, laittomasti maassaolevien takaisin lähettämistä, maahanmuuttoprosessissa olevien tiukempaa seuraamista. Vaadin otettavaksi mallia Australiasta, jossa maahanmuuttaja karkoitetaan huomattavasti herkemmin kuin Suomessa, eikä kenenkään sallita olla maassa laittomasti.

Minun oikeuteni suomalaisena on vaatia omaa turvallisuutta.
Se on meidän kaikkien oikeus.

torstai 3. elokuuta 2017

Koulureppu täynnä pelkoa?

Tunnen tytön, joka on kiltti, lahjakas, vähän omanlainen. Alakoulussa pitkän aikaa koulukiusattu, eikä loppua näkyny tulevan. Vanhemmat ja sukulaiset huolestu jo aidosti, peläten, mitä tästä pitkällä aikavälillä seuraa.

Opettaja ei kuunnellu vanhempia, syytti tyttöä kaikesta. Vuosia kulu, tytön ainutlaatusuus tuntu enemmän tytölle vaan rasitteelta, ku voimavaralta. Terveydenhoitaja huolestu jatkuvista käynneistä hänen luona, koulukuraattori lopulta otti yhteyttä kiusaajien ja kiusatun vanhempiin saaden kaikki saman pöydän ääreen.

Terveydenhoitajan ansiosta tämä tyttö nyt palaa kesälomilta kouluun iloisena ja odottaen uutta lukukautta ja kavereita.

Toistuvan kiusaamisen kohteeksi joutuu vuosittain 6-10% peruskoululaisista. 25% koululaisista joutuu jossain vaiheessa koulutietä kiusatuksi.

Kesälomien loppuminen on ihan oven takana. Osa peruskoululaisista palaa siis lomalta paikkaan, joka pelottaa, ahdistaa, itkettää.  Paikka, jonka pitäis rakentaa lapselle/nuorelle pohja elämään, tuntuu paikalta, missä pahimmillaan oma ihmisarvo on uhattuna.

Kerron toisen tarinan, jonku ajan takaa, ajalta, jollon ei ollu snäppiä, whatsappia tai muitakaan, nykyään kiusaamiseen käytettyjä kanavia.

Tunnen tytön, joka heti alaluokilla oli leikeistä ulos jätetty, syrjitty. Tyttö kuitenkin viihtyi koulussa, pärjäsi hyvin ja oppi asioita. Tunneilla oli kivaa. Erityisesti siksi, että kiusaaminen harvemmin näkyi opettajan edessä ja tyttö sai olla rauhassa.

Kiusaajia oli monia, monesta eri ikäluokasta. Kiusaaminen jatkui vuosia, syöden tytön itsetunnon, hyvin pitkäksi aikaa. Tunne omasta viallisuudesta vaan vahvistu vuosi vuodelta. Eikä auttanut asiaa, vaikka tyttö uitti koulumatkalla lopulta yhden yläluokkalaisen pojan kuraojassa. Kiusaaminen loppu siltäosin, mutta pitkään jatkuneella kiusaamisella on aina seurauksensa.

Kiusaamisesta tiedettiin koulussa ja kotona, mutta sitä ei saatu loppumaan. Tyttö pelkäsi puhua asiasta, koska ajatteli tilanteen vain pahenevan puhumalla. Kiusaaminen loppui, kun tyttö vaihto koulua ja kuntaa.

Koulukiusaamiseen täytyy puuttua heti ja tehokkaasti. En ymmärrä, miksi sitä niin monen opettajan toimesta vähätellään. Miksi niin monen koulukiusaajan äiti toteaa vain, että "eihän meidän kultamuru sellaista..". Miksi kodin ja koulun välinen yhteistyö ei toimi riittävän usein näissä asioissa? Miksi kiusatun pitää vaihtaa koulua?

Koulukiusaamiseen puuttuminen tarvitsee vain ja ainoastaan halua. Halua koulussa tehdä vaativat toimenpiteet, halua kotona opettaa oikeanlaiset käytösmallit, sekä tarvittaessa oikeanlaiset rangaistukset. Halua tarjota apua kiusatulle, mutta myös kiusaajalle. Halua huomata se ilmapiiri, mikä vallitsee aivan liian monessa luokassa.

Toivon, että koulujen alkaessa, kun näette koululaisia kouluteillä, kaupoissa, ihan sama missä, ootte halukkaita huomaamaan, jos toisen reppua revitään selästä tai meno näyttää muuten kummalliselta. Uskallatte puuttua. Osa kiusaamisesta on niin vakavaa, että se täyttää rikoksen tunnusmerkit ja silloin oikea selvittelijä on poliisi.

Liian moni peruskoululainen joutuu pelkäämään. Liian monelle kiusaaminen aiheuttaa pitkällä aikavälillä syrjäytyneisyyttä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia ja masentuneisuutta.

Puuttumalla tiukasti koulukiusaamiseen (muutenkin, kuin hankkimalla Kiva-koulun leiman), voi koulu, opettaja, kuraattori, kuka vain, tehdä älyttömän suuren teon oppilaan tulevaisuutta ajatellen.

Oon onnellinen, että mun peruskoulu on ollu jo pitkään ohi. Somen myötä kiusaaminen on vain helpottunut, se on myös helppo pitää salassa.

Toivon, että tulevalla lukukaudella asiaan puututaan entistä tiukemmin, nopeammin ja suoremmin. Että tieto kulkee kotien ja koulun välillä, että se pelokas alakoululainen vois ens syksynä mennä hyvillä mielin takaisin kouluun.

Ihanaa alkavaa syksyä kaikille!



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Huomio omaan pesään!

Hoi !

Kuulin jostain, että meidän puolue ois hajonnu? Kaapattu? Muuttunu aivan totaalisesti? Jossain puoluekokouksessa?

Melekosia väitöksiä. Myös vähän hulluja. Melekosta myllerrystä, lehdissä, facebookissa, erilaisissa ryhmissä. Myllerrystä puolueen ulkopuolella, mutta myös sisällä. Toisten syyttelyä, kiusantekoa, mustamaalaamista, solvaamista. Tätäkö tämä politiikka on? Tätäkö se on aina ollu? Vai ollaanko nyt vaan jonkun kovin historiallisen äärellä?

Tai siis, tietenki ollaan, Soini veti meitä perussuomalaisia 20 vuotta. Kunnes tuli aika väistyä, tilalle tuli uusi, kentän valitsema puheenjohtaja. Kiitos siitä. Se, mitä siitä seurasi, on aivan käsittämätöntä.

Tottakai, käsittämätöntä on eduskuntaryhmän hajoaminen, ministerit otti ja lähti. Vei mukanaan kansanedustajia. Yleensä ymmärrän aina tarinoiden toisen puolen, mutta nyt on pitäny iha kunnolla yrittää järkeillä tätä. Miksi? Ja vaikka pidän ittiäni aika fiksuna likkana, en ymmärrä syitä, vaikka kuinka miettisin niitä kaikki yöt. Miksi kukaan hylkäisi aatetta, puoluetta, äänestäjiä? Tai siis, minkä takia? Mikä oikeuttaa sen, mitä Sinisen Tulevaisuuden jäsenet tekivät? Kuka sen osaa kertoa? Ei ainakaan kukaan loikanneista, joilta vastaukseksi tulee vain, että tämä tehdään Suomen kansan hyväksi.

Mutta käsittämätöntä on myös meidän oman kentän suhtautuminen uutiseen. Ymmärrän, että uutinen järkytti. Niin se teki täälläki. Uutinen suretti, hämmensi, ehkä jopa itketti. Siinä oli (ja on edelleen) kovasti sulateltavaa. Ajattelin, että se ottaa kaikilla aikansa, kaikilla on oikeus käsitellä asia, niinku parhaaksi näkee. Ja uskotte varmasti, että pettymystä on kanavoitu monella eri tavalla. Osa eristäyty, osa vauhkosi, osa mustamaalasi. Kukin tyylillään, tottakai. Mutta mistä ihmisillä löytyy voimaa ja energiaa siihen kaikkeen vihaan tällasella hetkellä? Voisko sitä voimaa ja energiaa kanavoida jotenki toisin?

Minä uskon meidän puolueeseen. Uskon meidän ihmisiin. Mun ihmisiin. Mun poliittiseen kotiin, joka ei hajonnu yhessä illassa, kun puoluejohto vaihtu. Koti, jossa on mun ihmiset, jotka oon ihan äskettäin löytäny. Uskon meidän aatteeseen ja tulevaisuuteen niin paljon, etten koe millään tavalla järkeväksi tai hyödylliseksi vaikeuttaa niiden ihmisten tietä, jotka meistä lähti. Miksei he vaan voi elää omaa elämäänsä sillä tiellä, jonka he valitti? Niin meidän ainaki pitäis nyt tehä.

Mitä jos suunnattais yhtenä rintamana, yhtenä aatteena ja yhtenä voimana eteenpäin, niin, että vielä vuosikausien jälkeen muistettais, mitä perussuomalaisista tuli, kun puoluejohto vaihtu? Unohettais se muiden puolueiden (tai ryhmien) härppiminen ja keskityttäis omaan tekemiseen. Oon aivan varma, että pystytään siihen. Tiiän, että tästä tulee vielä jotain suurta, kunhan vaan puolueena puhalletaan yhteen hiileen. Ei käännytä toisiamme vastaan ja kanavoidaan meidän potentiaali ja energia oikein. Koska niitä meiltä löytyy. Potentiaalia ja energiaa.

Mun omatunto ei kestäis tietentahtoen vaikeuttaa kenenkään polkua, meni se polku minne vaan. Me ollaan vapaita tekemään omat päätöksemme, muiden päätösten kanssa täytyy vaan oppia elämään. Ehkä oon liian kiltti, mutta minä nään tän asian näin. Minä aion jatkaa omaa elämää, keskittyä mulle tärkeisiin asioihin. Niitä on paljon ja eikä muutokset tapahu itestää. Ne muutokset tarvii mun ja meidän porukan voiman. Nyt vaa yhessä eteenpäin ja pidetään oma pääty puhtaana.

Ps. Paras päänalunen on puhdas omatunto




keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Päällimäisenä hyvä fiilis

Heippa!

Oon tässä nyt pari viikkoa yrittäny jäsennellä mun ajatuksia tästä keväästä. Päällimmäisenä ajatuksena kiitollisuus. Kiitos niille ihmisille, jotka rohkaisi lähtemään mua tähän. Niille, jotka tsemppasi kampanjan kanssa. Niille jotka tuki mua ja vastasi kysymyksiin, kun tuntu, etten tiiä mistään mitään. Älyttömän iso kiitos myös niille, jotka mua äänesti. 65 ääneen mahtuu jo muitakin, kuin lähipiiri. Kiitos.

Ensikertalaisena tässä hommassa kaikki oli todellakin uutta. Se, miten piti uskaltaa sanoa rohkeasti mielipiteet, mutta miten se aina jaksoi yllättää, kun niitä mielipiteitä kuunneltiin ja joskus jopa oltiin samaa mieltä. Aina oon ollut sanavalmis ja ilmaissu mielipiteeni aika rohkeasti, mutta tässä mentiin jotenkin ihan eri levelille. Piti avata omia, välillä hyvinkin henkilökohtaisia ajatuksia. Välillä ihan vieraille ihmisille. Puoli vuotta sitten ajatus olis kauhistuttanut.

Yllätyin siitä, miten samankaltaisia ihmisiä oon löytänyt elämään. Ihmisiä, jotka jakaa samat arvot ja ajattelee jokseenkin samalla tavalla. Niin puolueen sisällä, kuin ulkopuolella. Yllätyin myös siitä, että sen jälkeen, kun tulin tästä persukaapista ulos, on omasta lähipiiristäkin löytynyt niitä, jotka jakaa mun arvot, muttei ole jostain syystä uskaltaneet niitä aiemmin huudella. On etuoikeus ja onni olla omalta osaltani rohkaisuna siihen, että muutkin uskaltavat.

Jään kaipaamaan sitä fiilistä, niitä perhosia mahassa, jotka tulee, kun oot menossa vaalipaneeliin. Niitä rohkaisevia hymyjä, joita yleisöstä saat, kun tuntuu, että taju lähtee jännityksestä. Jään kaipaamaan myös sitä, kun menet vaaliteltalle, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Sitä pientä epävarmuutta, jännitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Tää prosessi ja kevät on ollu mulle älyttömän antoisa. Välillä tuntu, että mun pää räjähtää kaikesta uudesta. Oon oppinu kaiken muun lisäksi myös itsestäni. Sitä ei es tajua, miten paljon voi löytää uutta niin lyhyen ajan sisällä. Ja miten voi löytää ihan uuden puolen, intohimon ihan uutta asiaa kohtaan, kuitenkin niin yllättäen.

Vielä kerran, kiitän teitä kaikkia. Ja erityisesti lähipiiriä, joka alusta asti kulki tätä tietä mun kanssa. Onni on
omistaa tällainen tukiverkosto, pystyn mihin vaan, kunhan mulla on mun ihmiset mun tukena.

Kiitos.




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Miksi maahanmuutosta puhutaan vaan persujen kopilla?

Moimoi!

Nyt tulee sitten aihe, mistä en erityisemmin halunnu kirjottaa teille. En siksi, ettei mulla olis siitä mielipidettä, vaan siksi, että tästä asiasta ei saa puhua enään leimautumatta joko suvakiksi tai rasistiksi. Päätin kuitenki avata mun ajatuksia myös tästä, tällä hetkellä aika pinnalla olevasta asiasta, ihan vaan siksi, että niin moni huolestunut ja peloissaan oleva kuntalainen on tullut siitä puhumaan. Ainoa paikka Oulun vaalikylässä, missä voi purkaa huoliaan asiasta, on vissiin persujen koppi?

Maahanmuuttoa on hyvin monenlaista, kaikki ei suinkaan oo pahasta. Jotkut saattaa jopa kehittää meidän valtiota.

Tänne voi tulla joku, erikoisammattimies, insinööri tai lääkäri tekemään työtä, jolle ei löydy tekijää ja olla maahanmuuttaja. Hän tekee töitä, maksaa veroja, niinku muidenki täytyy ja elää niinku suomalaisessa kulttuurissa kuuluu elää, yrittää sopeutua.
Tänne tulee vuosittain vaihto-opiskelijoita, jotka lukeutuu myös maahanmuuttajiin. Ne on motivoituneita, haluavat tutkintoja, voivat palata omaan kotimaahansa kehittämään sitä suomalaisilla opeilla. Se on hyvä.

Tänne tulee myös pakolaisia. Niitä, jotka ovat hengenvaarassa kotimaassansa. Niitä, joita oikeasti uhataan, jonka takia he joutuvat jättämään ittellensä rakkaat seudut jäädäkseen henkiin.  Suomen kansalaisia on aikanaan myös ollu tässä kategoriassa, kun Karjala menetettiin ja pakolaisia alettiin sijoittamaan ihan oudolle seudulle. Oman mummoni suku tulee sieltä suunnalta. Karjalan evakot asutettiin ja pantiin töihin, ei heitä millekään sossun luukulle hyysätty.

Sitten tulee nää laittomat maahanmuuttajat. Nää, mitkä monesti sotketaan esimerkiksi noihin edellämainittuihin maahanmuuttajiin. Nää on niitä, jotka on tullu monen turvallisen EU-maan läpi tänne ja seisoo uutisissa poliisilaitoksen pihalla kyltti kädessä missä sanotaan että me halutaan vaan meidän rahat. Niitä, jotka saavat sen kielteisen turvapaikkapäätöksen, koska maahanmuuttovirasto on sitä mieltä, etteivät he ole hengenvaarassa kotimaassa.

Meiät suomalaiset on kasvatettu siihen, että lain puitteissa täytyy toimia. Laki on sitä varten, että kaikilla ois mahollisimman hyvä ja turvallinen elää. Eikö niin? Siksi mun ymmärrykseen ei vaan mahu, että ihminen joka on laittomasti maassa, saa jäädä maahan. Käyttää palveluita ja vaatii parempaa ruokaa, samalla, kun suomalaisia on ilman kotia ja säännöllistä ruokaa.

Älytöntä on myös se, että kun tästä puhuu avoimesti, saa rasistin leiman. Liian moni kuntalainen on sanonut, että on onnellinen, kun puhun tästä ääneen, kun he eivät itse uskalla, etteivät leimaudu kotona, töissä, koulussa, missä ikinä kulkevatkaan.  Ongelmista täytyy pystyä puhumaan. Ja eikö se ole aika iso ongelma, jos nuori nainen kokee olonsa uhatuksi, eikä uskalla kävellä yksinään enää kotikaupungissa? Että rikollisuus ja alakulttuurit lisääntyvät, samaa vauhtia, kun kantasuomalaisten turvattomuuden tunne. Moni haluaa, että Suomi välttää muualla Euroopassa tehdyt virheet maahanmuuttopolitiikassa. Miten niitä voi välttää, jos asioista ei saa edes puhua?

Minä piän Suomen puolia. Se ei tee musta rasistia. Mulle on ihan okei, jos maahan tullaan muualta ja yritetään sopeutua, tehdään töitä, opetellaan kieltä. Eletään niinku meidän kulttuurissa eletään. Arvostetaan naista, pidetään demokratiaa ja sananvapautta arvossa ja lauletaan Suvivirttä kesän alkaessa.

Mulle ei ole missään nimessä okei, jos tänne tulee ihminen, josta Suomen valtio maksaa (sijoittaminen, palvelut, ruuat, vaatteet, hammashoito jne.), mutta joka ei ole missään vaiheessa valmis tekemään mitään noiden asioiden eteen, eikä lähde täältä, vaikka laki niin velvoittais. Että senkin jälkeen, ku kielteinen päätös on tullu, jäähään tänne käyttämään meidän verorahoja, eikä kukaan voi tehä mittää. Eikä kukaan uskalla puhua siitä.

Yks maahanmuuttaja muuten maksaa vuodessa keskimäärin 13 000- 15 000 euroa. Mieti, minkä verran maksat veroja vuodessa? Riittääkö sun verorahat YHTEEN maahanmuuttajaan? Ja niitä maahanmuuttajia tuli viime vuonna tähän valtioon enemmän, ku Suomeen synty suomalaisia lapsia. Tämän vuoden maahanmuuton kustannuksiksi on arvioitu noin miljardi euroa. Siihen saa tällanen keskipalkkanen tehä töitä aivan tolokusti, että saadaan verot kerättyä.

Kun maahanmuuttajia tulvi Torniojoen yli, monet poliitikot sanoivat, ettei tämä maksa mitään, ihmisen elämällä ei ole hintaa tai että ei tämä ole mistään pois. On se miljardi tältäkin vuodelta jostakin pois ja siitä pitäis keskustella avoimesti.

Haluan vaalia meidän perinteitä. Kulttuuria, kieltä, tapoja. Niitä asioita, mitkä kuuluu suomalaisuuteen. Haluan, että tässä kaupungissa on turvallista elää. Meidän maksamat verorahat täytyy käyttää paremmin ja laiton on aina laiton. Suomen kansalaisen täytyy elää lain puitteissa, jos ei, siitä rankaistaan. Sama velvollisuus täytyy olla myös muilla maassa olevilla ihmisillä.

Jos nämä perustellut mielipiteet tekee musta rasistin, niin okei. En voi sille sitten mitään. Mää oon ylpeä oululaisuudestani. Ja vielä ylpeämpi suomalaisuudestani. Ja minä en luovu niistä asioista, mitkä tekee mulle suomalaisuudesta niin rakasta.





keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Oulu voisi liikuttaa enemmän

Hei taas!

Asiaa liikunnasta tässä kaupungissa. Oon sen suhteen melkonen asiantuntija. Olen liikkunu pienestä pitäen, sukset laitettii jalkaan ku pystyssä pysy ja lentopallo käsiin ku osasin kiinni tarttua. Aluesarjan alotin urheileen 6-vuotiaana. Sen jälkeen aikalailla yhtäjaksosesti olen pelannu lentopalloa, joku SM-mitaliki löytyy kaapista. Heiluin myös nuorten maajoukkueringissä jonku tovin. Lisäksi oon liikkunu ja urheillu ihan omaksi iloksi kavereiden kanssa, kaikennäkösiä pihapelejä, hiihtoa ja mun lempparia, pulkkamäkeä.

Alotetaan seuraurheilusta. Seurojen ja kaupungin välisistä suhteista. Salivuorot on kalliita. Mää tiiän, meillä on niitä 3-4 viikossa. Kyllä ei ole ilmasia. Niitä on myös hankalasti saatavilla, samalla ku joitain kouluja on lähes tyhjänä. Tottakai, lapset menee eelle salivuorosuunnittelussa ja meille vanhemmille jää sitte ne lepakkovuorot, ei siinä, sen ymmärrän. Mutta voisko ajatella, että vaikka niitä tilavuokria vähä laskettais? Että jätettäis se rahojen eestakasi vekslaaminen ja seurojen rahallinen tukeminen pois, ja rehellisesti laskettais seurojen tilavuokria?

Entäs sitten ne tyhjät salivuorot? Aina niitä jossain on. Muistan ku pikkulikkana Muhoksella käytiin pelaamassa korista, sählyä tai sulkapalloa lähikoulun liikuntasalissa, joskus illalla. Sali oli tyhjä, kavereitten vanhempia oli mukana. Se oli parasta ikinä, siihen maailman aikaan. Nykyään lainsäädäntö on niin hankalaa, että eipä nykylapset oikein pääse. Kuulemma vastuu- ja vakuutuskysymykset tullee vastaan eikä sellanen höntsäily enää onnistu. Vaan entä jos onnistuis? Että kaveriporukka vois kädyä tuttujen, turvallisten kavereiden ja aikuisten kanssa harjottelemassa, ilman pelkoa epäonnistumisesta. Ilman pelkoa syrjäänjäämisestä. Keltä se on pois? Laskisko se sitä kynnystä liikkua?

Sitten urheilukulttuurista. Se on Oulun seudulla vahva. Täällä on puolen Suomen jääkiekkojoukkue, korkealla pelaavia pesäpallojoukkueita, salibandyn pelaajia ja myös sitä lajeista uljainta harrastavia lentopalloilijoita. Cheerleadereita, muodostelmaluistelijoita, pitkä rivi muita. Ja valtakunnallisella tasolla meidän seudun urheilijat pärjää tosi hyvin. Meillä on myös sata divaria harrastesähälyä pelaavia, harrastelätkää, iltavuorolaisia pelaamassa millon mitäki. Ulkojäillä käydään aktiivisesti. Kesällä sitte potkitaa polvet ja kyynärät ruvilla hiekka- ja nurmikentillä sitä jalkapalloa. Ja sehän on hyvä! Mulla on vaan iso huoli nyt siitä, miten se kynnys liikkua lapsilla ja nuorilla tästä kaikesta huolimatta nousee, ja tasoerot liikuntatunneilla kasvaa.

Nuorten kynnystä liikuntaan täytyy saaha madallettua. Minä oon ylpiä meiän urheilukulttuurista enkä halua että se heikkenee vaan tahon kehittää sitä. Ja se ei kehity, jos urheilevat lapset ja nuoret vaa vähenee. Pitää huolehtia, että pururata tai hiihtolatu on kunnossa. Että jalkapallokentällä on asianmukaset maalit. Pieniä, yksinkertasia juttuja, joilla tehhään se liikkuminen mielekkäämmäksi. Kaikilla nuorilla ei myöskään oo varaa harrastaa urheiluseurassa, vaikka halua ois sitä kiekkoa lämiä. Siksi urheilu helposti jää, mutta entä jos ne ulkojäät olis asianmukasessa kunnossa koppeineen päivineen, jäiskö se sitten? Kunnan perustehtäviin tulee aina kuulua monipuolisten liikuntapalvelujen turvaaminen. Vähävaraisten lapset ei harrasta seuroissa, se on niin nähty.

Liikunnan merkitys pittää huomioida kouluissa kunnolla. On tärkeää, että nuori saa monipuolisen kokemuksen liikunnasta jo peruskoulussa. Koululiikuntaa pitäs kattoo kuitenki enemmän nii, että lapsella ei olis oloa, että on pakko. Ettei se innostus siihen liikkumiseen jää siihen. Tai varsinkaan siihen, että toinen tekee jo puolivoltteja ja itse opettelee vasta tekemää kuperkeikkaa. Voisko liikuntaryhmiin ajatella tasoluokituksia, niinku matikassa on monessa koulussa? Siellä olis samantasosta porukkaa tsemppaamassa toisia, eikä tulis niin surkia olo omasta liikkumattomuudesta.

Urheilun ajaksi voin nollata pään, unohtaa ressin, kiireen, kaiken sen, mikä kuormittaa mieltä negatiivisesti. Ja teen sitä joukkuelajissa, jossa saan voimaa myös niistä taistelutovereista. Älytön terapiapaketti! Ja tästä puhun nyt myös siks, kun Oulussa nuorten syrjäytyminen ja masentuminen on ongelma. Enkä sano, että ratkaisu kaikkien masentuneiden hoitoon on urheilu. Mutta mun mielestä on tärkiää ottaa tääki näkökulma huomioon.

Jos joskus oon siellä Oulun kaupungin päättäjissä, pidän urheilun ja liikunnan puolia niin kauan ku mussa henki pihisee. Se on varma se.